Ystävyydestä

Viime vuodet ovat opettaneet elämästä paljon. Hyvää ja huonoa. Ihmisistä, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä.

Ystävyydestä voi kasvaa ulos, kuten parisuhteestakin. Eivät nuo kaksi asiaa itse asiassa kovin kaukana toisistaan parhaimmillaan olekaan. Rakkaudesta, luottamuksesta ja kunnioituksesta pitäisi molemmissa olla kyse. Joskus ystävät muuttavat pois, toisten kanssa elämäntilanne ajaa erilleen, jotkut eivät ehkä olleet ystäviä, vaan kavereita. Mutta viimeisen vuoden aikana olen joutunut pettymyksekseni huomaamaan, että myös vanhimmista, rakkaimmista ja erityisimmistä ihmisistä saattaa kasvaa erilleen.

Ehkä elämäntilanteet ovat niin erilaiset, mutta luultavasti syy on minussa. Minun elämässäni, historiassa, jota kannan mukanani, siinä etten enää hyväksy samoja asioita kuin ennen, en anna kenenkään kävellä ylitseni. Teen asioita, joita itse haluan ja ystävystyn uusien ihmisten kanssa. Nämä eivät ehkä enää toista vanhaa elämääni, vaan jotain uutta, minulle erilaista. Se ei miellytä kaikkia. Silloin kun ystävän kanssa oleminen ei enää tunnu hyvältä, kun on olemassa vain toisen mielipide, hänen musta-valkoinen näkökantansa, hänen määrittelemillään mustalla ja valkoisella, on kai aika luopua.

Kun on yhteistä matkaa takana lähes 30 vuotta, tuntuu luopuminen vaikealta, mutta toisaalta se tuntuu myös helpottavalta. Tämäkin pätee nykyisessä elämässä moneen asiaan. Minä haluan olla onnellinen, karsin siis elämästäni pois sen, joka ei onneani lisää. Haluan ympärilleni positiivisia ihmisiä, joiden kanssa oleminen on kepeää. Haluan lähelleni ihmisiä, jotka ovat poikkiteloin tielläni vain silloin, kun olen matkalla alaspäin, putomassa.

Elämä opettaa ja muuttaa meitä, halusimme tai emme. Minä kuuntelen, opin ja otan muutoksen vastaan, mutta pidän kiinni aidoista helmistä, niistä ihmisistä, joiden ystävyys on lahja molemmille.

Your story makes you special.

Luopumisen haikeutta

Itselleen rakkaista asioista luopuminen on aina vaikeaa, erityisen vaikealta se tuntuu tänään.

Joskus tässä kummallisessa maailmassa, elämään tupsahtaa ihminen, jonka ilmestymistä et edes ehkä heti huomaa tai sitten hän tulee kuin pyörremyrsky sekoittaen koko tasapainosi. Tämä ihminen on hetken aikaa, lyhyen tai vähän pidemmän hetken, erittäin näkyvässä tai tuntuvassa roolissa elämässäsi. Sitten hän taas pikkuhiljaa huomaamatta tai täydessä vauhdissa junan kyydistä hypäten katoaa elämästäsi.

Näillä henkilöillä on elämässä tarkoitus, jota ei ehkä heti tiedä. He tulevat, koska heidän olemassa olonsa on juuri sillä hetkellä tärkeää, eikä heidän ole tarkoituskaan jäädä. He eivät ole niitä, joista saat ikuisen ystävän tai puolison, he ovat opettamassa elämää, paikkaamassa särkynyttä sydäntä, näyttämässä miten vahvasti voi tuntea tai tuomassa iloa. He saattavat olla pelastusrenkaita, jotka lohduttavat, kun olet niin surullinen, ettet enää jaksa hymyillä. He patistavat liikkeelle silloin, kun haluat kaivautua täkkien alle ja jäädä sinne. He ajattelevat sinusta kauniisti silloin, kun kukaan muu ei niin tee.

Minun elämässäni vieraili juuri tällainen ihminen. Hän ilmestyi silloin, kun sitä eniten kaipasin ja tarvitsin ja lähti pois, kun oli saanut minut taas ehjäksi.

Luopuminen tällaisesta ihmisestä on katkeran suloista. Tietää, että näin on hyvä, silti haluaisi omistaa ikuisesti. Ymmärtää, että elämä ei aina anna sitä, mitä itse juuri siinä kohtaa kuvittelee itselleen parhaaksi vaihtoehdoksi, vaan odottaminen palkitaan myöhemmin.

Minä toivon tälle minun ihmiselleni parasta mahdollista elämää ja ehkä minä saan olla tällainen ihminen jollekin toiselle joskus. Ehkä jo olinkin. <3