Olen 35-vuotias ja eronnut jo muutamia vuosia sitten. Ystäväpiirissäni on tapahtunut samaa tasaiseen tahtiin eri syistä, erilaisia eroja. Raastavia, helpottavia, mitäänsanomattomia. Mutta monet ovat eronneet. Toiset ovat lähellä eroa, jotkut uskovat pysyvänsä yhdessä ikuisesti.
Toisille ero on elämän suuri tragedia, pettymys valtava, kun ei avioliitto sitten kestänytkään. Haaveet yhteisestä vanhenemisesta ja lastenlapsien hoivaamisesta joutuu heittämään romukoppaan, kun puoliso lähtee uuden rakkauden matkaan. Tuntuu petetyltä, loukatulta, elämä loppuu. Nämä erot ovat "yllätyksiä", ainakin niin asia esitetään. Todellisuudessa kukaan ei yllätty, mutta asioita ulkopuolelta seuranneiden on helpompaa esittää hämmästynyttä, petetyn on helpompaa olla kertomatta, että ei uskaltanut tunnustaa epäilyksiään todeksi ja sen karanneen on muiden silmissä helpomaa olla "äkkirakastunut", kuin vuosia rinnakkaissuhteessa elänyt. Tällä tavoin eronneista pareista, toisesta ei ehdi tulla sinkkua lainkaan, toinen etsii itselleen mahdollisimman pian uuden meiningillä "onnistuu se minultakin" tai jää rypemään itsesääliin vuosiksi.
Toisille ero on vain tapahtuma muiden joukossa. Kasvettiin erilleen, ei oikein tuntunut enää miltään, kyllästytti. Nämä näennäisen onnekkaat jatkavat joulujen viettämistä yhdessä ja ovat kavereita exän uuden puolison kanssa. Näillä lasten huoltajuusasiat on helppoja, omaisuus jaetaan sulassa sovussa ja molemmilla on uudet perheet alle kahdessa vuodessa. Vanhaa liittoa ei kanneta taakkana mukana, uuteen on helppo lähteä. Sinkkuelämää muutama vuosi ja sitten löytyy se elämän toinen suuri rakkaus. Happy ending.
Sitten on heitä, joille ero on vuosien pohdinnan lopputulos, vaatii voimien keräämistä, asioihin valmistautumista, suunnatonta päättäväisyyttä. Rohkeutta ennen kaikkea, asennetta, että minä pärjään kyllä. Suomalainen nainen miettii eroamista keskimäärin kuusi vuotta ennen päätöstä, vaikka häntä pahoinpideltäisiin, puoliso olisi alkoholisti tai mustasukkaisena elämää rajoittava ja lintuhäkkiin sulkeva henkinen taakka. Kuusi vuotta... Eroon johtavat syyt ovat sellaisia, että valitaan joko elämä vapaana tai entinen elämä, jossa ei saa happea. Miehetkin elävät tällaisissa liitoissa, eivätkä uskalla sanoa ääneen, ettei heistä ole miestä vastustamaan vaimoaan. Liikaa häpeää. Nämä ihmiset lähtevät liitoistaan nujerrettuina, mutta huumaantuneina tunteesta, että "minä uskalsin!". He keräävät sielunsa palasia vuosia ja opettelevat luottamaan uudelleen. He miettivät pitkään ja ovat varovaisia uuden kumppanin etsinnässä. Pahimmillaan luottamusta ei koskaan löydy, parhaimmillaan he saavat kaiken sen onnen, josta jäivät aiemmin paitsi.
Yhteistä kaikille eroille on, että kaiken sydänsurun, pettymysten ja riitojen jälkeen ihminen on hajalla. Hänen elämästään katoaa puolet, tulee tunne, että jo eletyt vuodet katoavat. Tutun tutut ja naapurit jakelevat mielipiteitään, ystävät ja sukulaiset valitsevat puolia, lapset yrittävät miellyttää molempia vanhempiaan. Helpolla erosta ei selviä kukaan, omasta kokemuksestani sanoisin, että kuivilla on kahdessa vuodessa. Pitkä aika, mutta tarpeellinen itsetutkiskelulle, ellei halua raahata menneisyyttä mukanaan uuteen suhteeseen.
Parhaimmillaan eron jälkeen saa uuden elämän, mahdollisuuden ja vapauden valita toisin. Me teemme virheitä, olemmehan vain ihmisiä. Älä koskaan anna kenenkään muun kertoa, mikä on sinulle oikea valinta tai miten elämä pitäisi elää. Meille on annettu vain yksi kierros tällä pallolla, jokainen tehköön siitä omansa näköisen.
