Eroissa on eroa

Olen 35-vuotias ja eronnut jo muutamia vuosia sitten. Ystäväpiirissäni on tapahtunut samaa tasaiseen tahtiin eri syistä, erilaisia eroja. Raastavia, helpottavia, mitäänsanomattomia. Mutta monet ovat eronneet. Toiset ovat lähellä eroa, jotkut uskovat pysyvänsä yhdessä ikuisesti.

Toisille ero on elämän suuri tragedia, pettymys valtava, kun ei avioliitto sitten kestänytkään. Haaveet yhteisestä vanhenemisesta ja lastenlapsien hoivaamisesta joutuu heittämään romukoppaan, kun puoliso lähtee uuden rakkauden matkaan. Tuntuu petetyltä, loukatulta, elämä loppuu. Nämä erot ovat "yllätyksiä", ainakin niin asia esitetään. Todellisuudessa kukaan ei yllätty, mutta asioita ulkopuolelta seuranneiden on helpompaa esittää hämmästynyttä, petetyn on helpompaa olla kertomatta, että ei uskaltanut tunnustaa epäilyksiään todeksi ja sen karanneen on muiden silmissä helpomaa olla "äkkirakastunut", kuin vuosia rinnakkaissuhteessa elänyt. Tällä tavoin eronneista pareista, toisesta ei ehdi tulla sinkkua lainkaan, toinen etsii itselleen mahdollisimman pian uuden meiningillä "onnistuu se minultakin" tai jää rypemään itsesääliin vuosiksi.

Toisille ero on vain tapahtuma muiden joukossa. Kasvettiin erilleen, ei oikein tuntunut enää miltään, kyllästytti. Nämä näennäisen onnekkaat jatkavat joulujen viettämistä yhdessä ja ovat kavereita exän uuden puolison kanssa. Näillä lasten huoltajuusasiat on helppoja, omaisuus jaetaan sulassa sovussa ja molemmilla on uudet perheet alle kahdessa vuodessa. Vanhaa liittoa ei kanneta taakkana mukana, uuteen on helppo lähteä. Sinkkuelämää muutama vuosi ja sitten löytyy se elämän toinen suuri rakkaus. Happy ending.


Sitten on heitä, joille ero on vuosien pohdinnan lopputulos, vaatii voimien keräämistä, asioihin valmistautumista, suunnatonta päättäväisyyttä. Rohkeutta ennen kaikkea, asennetta, että minä pärjään kyllä. Suomalainen nainen miettii eroamista keskimäärin kuusi vuotta ennen päätöstä, vaikka häntä pahoinpideltäisiin, puoliso olisi alkoholisti tai mustasukkaisena elämää rajoittava ja lintuhäkkiin sulkeva henkinen taakka. Kuusi vuotta... Eroon johtavat syyt ovat sellaisia, että valitaan joko elämä vapaana tai entinen elämä, jossa ei saa happea.  Miehetkin elävät tällaisissa liitoissa, eivätkä uskalla sanoa ääneen, ettei heistä ole miestä vastustamaan vaimoaan. Liikaa häpeää. Nämä ihmiset lähtevät liitoistaan nujerrettuina, mutta huumaantuneina tunteesta, että "minä uskalsin!". He keräävät sielunsa palasia vuosia ja opettelevat luottamaan uudelleen. He miettivät pitkään ja ovat varovaisia uuden kumppanin etsinnässä. Pahimmillaan luottamusta ei koskaan löydy, parhaimmillaan he saavat kaiken sen onnen, josta jäivät aiemmin paitsi.



Yhteistä kaikille eroille on, että kaiken sydänsurun, pettymysten ja riitojen jälkeen ihminen on hajalla. Hänen elämästään katoaa puolet, tulee tunne, että jo eletyt vuodet katoavat. Tutun tutut ja naapurit jakelevat mielipiteitään, ystävät ja sukulaiset valitsevat puolia, lapset yrittävät miellyttää molempia vanhempiaan. Helpolla erosta ei selviä kukaan, omasta kokemuksestani sanoisin, että kuivilla on kahdessa vuodessa. Pitkä aika, mutta tarpeellinen itsetutkiskelulle, ellei halua raahata menneisyyttä mukanaan uuteen suhteeseen.

Parhaimmillaan eron jälkeen saa uuden elämän, mahdollisuuden ja vapauden valita toisin. Me teemme virheitä, olemmehan vain ihmisiä. Älä koskaan anna kenenkään muun kertoa, mikä on sinulle oikea valinta tai miten elämä pitäisi elää. Meille on annettu vain yksi kierros tällä pallolla, jokainen tehköön siitä omansa näköisen.

Vihapuhetta sukkahousuista

Sukkahousut, nuo ihmiskunnan viholliset, keinokuituiset seksintappajat. Vihaan sukkahousuja.

Mutta rakastan mekkoja ja hameita. Kesäisten ilmojen myötä olen joutunut taas kohtaamaan veriviholliseni, jotka sukkalaatikon perukoilla talven jäljiltä lymyilevät. Työympäristö on sellainen, että sukkahousuja/ sukkia on käytettävä, joten ilman liikkeelle lähteminen ei ole vaihtoehto. Aamulla kaivoin taas nämä muka-auringon päivettämän-väriset kammotukset esiin, koska halusin pukeutua hameeseen. Istuin sängynreunalle ja tartuin nyloniin huolellisesti leikatuin kynsin ja käsirasvan pehmittämin käsin. Ensimmäinen jalka onneekkaasti sukkahousuihin ja seuraavaan kohdalla tämä epätodennäköinen tapahtuma oli jo totta, sukkahousut pysyivät ehjinä.

Melkein jo hihkuin riemusta ja aloin pukea hametta. Sivuvetoketjun kohdalla se tapahtui, sukkahousut jäivät väliin ja silmäpako oli salamana nilkassa saakka. Kiroilua, mutinaa, kiukkua ja jalanpolkemista, seuraava pari esiin. Ehjänä päällä. Erävoitto!

Pilasivat päiväni, mutta selviän hengissä. Aurinko paistaa, on lämmin. Mutta...

Kuka keksii yhtään positiivista asiaa sukkahousuista, kun jätetään pois se tosiseikka, että talven kalvakat suonikohjuin ja katkeinnen verisuonin koristellut sääret näyttävät edes siedettäviltä sukkahousuissa. Muita ehdotuksia...??? Niksi-Pirkkaa ei lasketa.

- Sukkahousujen kokoluokitus on käsittämätön, yksi koko 36-48 sopii kaikille? Siis kuka älypää (mies) tämän on keksinyt. Jos ostat tarkemmalla koolla, ne ovat joka tapauksessa liian pienet.
- Sukkahousuissa on aina liian korkea vyötärö, joka puristaa mukavasti kylkiluiden kohdalla.
- Mitä kalliimmat ostat, sen varmemmin ne rikot.
- Sukkahousut ovat RUMAT. Haarakiilat, kärkivahvikkeet...
- Sukkahousut ovat epämukavat, hiostavat ja ahdistavat.
- Sukkahousut tappavat kaiken seksikkyyden, jos joudut ne joskus epähuomiossa jollekin miespuoliselle paljastamaan.

Vaihtoehtona stay-up sukat eivät ole yhtään paremmat, kauniimmat ehkä. Silikoni reunanauhassa aiheuttaa ihottumaa, sukkia saa jatkuvasti nykiä ylös ja jossain vaiheessa päivää huomaat taatusti raahaavasi nilkassasi tätä naiseuden symbolia kauniissa kasassa.

Kanssasisaret,  kun tuntuu siltä, että saattaisi käydä flaksi, pukeudu housuihin. Trust me on this! ;)

Mistä sinkun tunnistaa

Iltapäivälehden uutisissa, epäilemättä viihdepuolella, vaikka asia on mielestäni harvinaisen vakava ja yhteiskunnallisesti tärkeä, testattiin joissain City-Marketeissa tarjolla olevaa sinkkukoria. Siis eriväristä, sinkkukori-tekstillä varustettua ostoskoria. Testihenkilöt olivat hiukan vaivaantuneita korin kantamisesta, eikä kontakteja syntynyt. Ajatus on hieno, mutta ehkäpä perhepakkauksiin ja supersäästötarjouksiin keskittyneessä liikkeessä ei kuitenkaan ostoksiaan pääsääntöisesti tee sinkut, vaan jo ne perheen perustaneet. Nämä korit löytäisivät parin epäilemättä paremmin keskustan Alepoista.

Ideaa voisi kuitenkin laajeentaa, jotta tässä sinkkujen valtameressä olisi helpompaa täsmäkalastaa. Ajatellaampa esimerkiksi autoilua. Minä viihdytän itseäni usein liikennevaloissa valitsemalla auton mieskuskilla. Jos kohde on komea, alan katsella häntä ja keksiä tarinaa, millainen tyyppi ratin takana on, perustuen vaatteisiin, automerkkiin ja käytökseen. Laulaako hän, naputteleeko sormia, puhuuko lasiin nojaten puhelimeensa... Jos tämä kohde huomaa katseeni, pieni hymy tai silmänisku. Miettikää, kuinka tehokkaaksi tämäkin liikennevaloissa käytetty flirttailuaika tulisi, jos auton tuulilasissa olisi heti siinä EasyPark-tarran vieressä, Parkkeeraa vapaasti viereeni-tarra. Takapuskurissa "Vapaa ajamaan kanssasi auringonlaskuun." Ja sopivan perän bongattuasi, ei muuta kuin soitto numerotiedusteluun tai autorekisterikeskukseen. Match made in highway.

Ehdottamasti tämä toimisi myös kuntosaleilla. Sinkuille käteen oma ranneke, jolloin jo juoksumatolla alkulämmittelun aikana voisi valita, kenen hauis seuraa näyttää lupaavalta tai uskaltaisiko jopa pyytää varmistusapua penkkipunnerrukseen. Romanttisesti vatsalihaksia tasatahtiin rutistaen.

Koirapuistoissa ehdottomasti jokaisen sinkun karvapalleron talustushihnassa pitäisi olla koodi vapaudelle, leikkipuistoissa lasten rattaisiin voisi kiinnittää sen nimirekisterikilven tilalle kyltti Single. Näissä paikoissa on muuten luontevaa keksiä juteltavaa vieraan ihmisen kanssa joka tapauksessa, sillä koiraihmiset jaksavat kertoa omien "lastensa" edesottamuksista loputtomasti ja vertailla rotuominaisuuksia, aivan kuten lapselliset Vili-Petterin jalkapalloturnauksista ja Aurora Amaryllisen tanssitunneista. Täällä hiekkalaatikon reunalla solmitaan järkisyistä toimivia suhteita.

Ravintoloissa sinkkujen merkitseminen on turhaa, sillä oman kokemukseni mukaan muutaman skumppalasin tai oluen nautittuaan jokainen on oman elämänsä sinkku Kallen tiskillä ja jos se päinvastainen merkki, eli sormus sormesta löytyy, piilotetaan rinkula viimeistään ennen puoltayötä, Tuhkimoiden kotiinlähdön aikaan, povitaskuun. Poissa sormesta, poissa mielestä. Näissä paikoissa jokainen noudattakoon vaistojaan, osa-aikasinkkujakin seasta löytyy.

Ne tavanomaiset "vitsikkäät" vaihtoehdot löytyy jokaisen maalaistorin kojusta tai viimeistään Iskelmäfestareilta, heti siitä lörtsy- ja metrilaku kojujen ja Kaalimadon-myyntipisteen välistä. Ai mistäkö minä tämän tiedän...?



Pienten poikien juttuja

Minulla on ilo ja etuoikeus kasvattaa kahta pientä ja sanavalmista miehen alkua. Erityisesti näistä nuoremman, ei ihan vielä kouluikäisen, edesottamuksia ja lausahduksi on mahtavaa kuunnella, erityisesti kun hänen kasvatuksensa on vahvasti naisen, eli minun leveillä harteillani.

Olen silloin tällöin kirjannut ylös poikien sanomisia, jotta muistaisin ne vielä vuosien päästä, joten ilahdutetaan muitakin näillä, enjoy. :)

"Äiti, silloin kun sä olit lapsi, niin oliks sillon pelikortteja...?"
Kysyi lapseni 6 v. Muinaismuisto esihistorialliselta ajalta kiittää ja kuittaa.

Poikani 6 v. mietiskeli iltapesulla käytyään ja uudella Angry Birds saippualla itsensä huolella kylvettäneenä, että "Kyllä äiti sunkin kannattaisi käyttää tätä samaa saippuaa, niin susta tykättäis ja saisit MIEHEN tänne".

Poika 6 v. fillarilenkillä: "Äiti voisitko sä tästä lähtien aina sanoa ensin kulta, kun sanot mulle jotakin? Niinkuin, että kulta, mennään nyt tien yli."

Poika 5-vuotiaana "Äiti, mä toivoisin kaikkein eniten joululahjaksi metsäpoliisiasemaa. Ja toiseksi eniten toivoisin joululahjaksi, että sä olisit nätimpi. Sulla pitäisi olla ripsiväriä ja huulipunaa ja mekko."

Hymyä räjähdysherkkään päivään tarjoili taas rakas Päivänsäteeni 7v.
"Äiti, kato mä piirsin sulle kuvan, tää on se musta Angry Bird. Se on samanlainen kuin sinä, sellainen pommi."

Pojan parisuhdevinkit äidilleen, osa 381: "Äiti, sähän et voi koskaan enää mennä naimisiin?" Minä: "Miten niin? Kyllä mä itse asiassa voin, jos haluaisin. Nyt vaan ei ole ketään kenen kanssa menisin." Poika: "No ehkä sun pitää etsiä Eliittikumppanit.fi:stä."

Poika aamulla klo 6.45 joulunpyhien jälkeen: "Äiti, mä rakastan tätä kiirettä joka meillä taas on!"
Jep, arki on alkanut.

Poikani 10 v. "Joskus mua huolestuttaa ikääntyminen..."

Poika 6 v. häärää ja peuhaa eikä malta rauhoittua nukkumaan. Kysyin, että miten sinä nyt olet noin levoton? Poika vastaa, "intohimo iski, jos ymmärrät mitä tarkoitan?"

Päivänsäteeni. :)

Hei, mä tiedän yhden just sulle sopivan tyypin...

Sinkkunaisen pelastajat, nuo hyväntahtoiset parittajat, joita omalla kohdallani myös työkavereiksi kutsutaan. He ovat kekseliäitä, uteliaita ja loputtoman innokkaita tarjoamaan vaihtoehtoja parisänkyni puolikasta jakamaan.

Työkaverini ovat minulle rakkaita ja minä heille ilmeisesti rasite, sillä niin innokkaasti minulle kehitellään ja mietitään sopivaa miestä, jolle jatkossa olisi suotavaa avautua ja näin ollen säästää työkaverini pahimmilta höyryiltä. Minä nimittäin olen tulisieluinen suomalainen latino, siis karjalainen sukujuuriltani.

Meidän kahvipöytäkeskustelumme tuppaavat junnaamaan pahasti sen hämmentävän aihepiirin ympärillä, että minä olen edelleen ilman miestä. Nämä keskustelut ovat useimmiten niin roiseja, että herkempien poskia punoittaa. Kymmenittäin "aivan loistavia" vaihtoehtoja on käyty läpi ja mitä mielikuvituksellisempia iskutapoja hahmoteltu. Joistain on tehty jopa projektikaavioita ja etenemissuunnitelmia.

Miespuolisille työkavereille sinkkuus on täysin käsittämätön tilanne, jonka ydin on siinä, että minun täytyy olla todella ronkeli. Mikään ei siis kelpaa, sehän on selvää. Eräs mies kysyy minulta viikoittain, olisiko jo raportoitavaa. No ei ole, edelleenkään. Olen luvannut laittaa ilmoituksen sisäiseen viikkotiedotteeseen heti kun on. Lupasin myös harkita deitti-ilmoitusta kyseisessä julkaisussa. Esimieheni on antanut loistavia vinkkejä, missä minun kannattaisi vähäinen vapaa-aikani kuluttaa ja nyt puhutaan kaupunginosista pääkaupunkiseudulla. Jokainen ymmärtänee yhteyden, jos ehdotukset liikkuvat akselilla Kauniainen-Westend-Kaivopuisto. Liikuttavaa huolenpitoa(ko)?

Pitkissä liitoissaan eläneet naiset taas haluaisivat nähdä minut huomattavan paljon nuorempien miesten käsipuolessa.  Jos jonkunnäköistä "lähettipoikaa" on ehdotettu treffikumppaniksi ja tietyille onnettomille nuorille miehille on suoraan ilmoitettu, että "tuo yksi nainen tuossa olisi ilman miestä, ota sinä." Todellista jalomielisyyttä olla avulias tässä haasteellisessa parinmuodostuskuviossa. Olen saanut myös valokuvia työkavereiden sinkkuystävistä sähköpostiini, joissa valokuvan henkilö on parhaimmillaan esiintynyt ilman paitaa. En laittanut pahakseni, kaverilla oli e-r-i-t-t-ä-i-n hyvinmuodostunut kroppa, lähes täydellinen rusketus ja hän suorastaan tihkui testosteronia. Säästin kuvan.

Hämmentävintä asiassa on lienee se, että työkavereiden lisäksi tähän operaatioon osallistuu myös asiakkaat. Eräskin rouva on katsastanut jopa omat työkaverinsa, että josko joku sopiva löytyisi...  Miesasiakas, johon törmäsin kesälomareissulla eräässä tapahtumassa, kertoi että heillä on työpaikallaan seurattu, että nyt on sormus hävinnyt, joten sähköpostiringissä oli asiasta tiedotettu sisäisesti. Olen otettu, olen tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Koska minun elämäntilanteeni viihdyttää niin monia ja saan itsekin nauraa säännöllisesti näille avuntarjoajille ja mentoreille, taidan pysyä sinkkuna. Kahvipöytäkeskustelut pysyvät vireinä ja pikkujoulujen sutinaveikkauksissa on enemmän pelinappuloita.

Ja minä todellan pidän työkavereistani. <3

Kauniimpi kuin turkulaiset missit

Minulla on työkaveri, miespuolinen, joka harrastaa ahkerasti kohtaliaisuuksien jakamista työyhteisön naisille. Hän jakaa niitä spontaanisti ja avoimesti, täysin vilpittömästi. Hieno piirre miehessä, sillä jokaisen naisen pitäisi saada kuulla päivittäin kohteliaisuuksia, jotka nostattavat itsetunnon kattoon ja mikä tärkeintä, nostavat hymyn huulille. Hymyilevä nainen on automaattisesti kaunis.

Parasta tämän kyseisen herran kohteliaisuuksissa on niiden ainutlaatuisuus ja kekseliäisyys, häneltä turha odottaa "Näytät hyvältä tänään"-lausahduksia. Tosin kaikki mahdolliset kohteliaisuudet ovat tarpeellisia naisen maailmassa, ne vaatimattomammatkin.

Me naiset emme vain osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia, emme miehiltä emmekä naisilta. Joko vaivaannutaan ja vähätellään itseään tai sitten mietitään, että mitä hittoa tuokin minulta haluaa. Ei näin. Kaikista positiivisista kommenteista voi ottaa vilpittömästi ilon irti ja paistatella hetken huomion loisteessa. Jokainen sen ansaitsee.

Mutta tämä ajatus lähti kuitenkin siitä, että sain itse eilen vastaanottaa kohteliaisuuden, joka kuului näin: "Sulle neiti tiedoksi: Misseys on katsojan silmissä ja sä kyllä peittoat monet turkulaiset missit."

Kyllä, hymyilyttää vieläkin omassa yliampuvuudessaan. Kiitos päivän kohteliaisuusannoksesta!

Terapiaa lenkkitossuilla

Aikanaan, ennen avieropäätöstä aloitin juoksemisen. Juoksin yksin murheitani pakoon ja pääsin pois kotinurkista. Se oli erinomaista terapiaa. Hyvää musiikkia, fyysinen rasitus ja raitista ilmaa. Ajatukset selkenivät kuin itsestään.

Avioeropäätöksen ollessa ajankohtainen, liityin kuntosalin painonpudotus-/ kuntoiluryhmään ja millaisen voimapiirin ympärilleni sainkaan. Nämä naiset, kaiken ikäiset, kokoiset ja eri ammatteja edustavat timantit, kaikki minulle entuudestaan tuntemattomia ja jokainen hiukan erilaisessa elämäntilanteessa, tulivat puolessa vuodessa minulle korvaamattoman tärkeiksi. Osa seurasi sivusta kipuilujani, osa eli vahvasti mukana ja jakoi elämänkokemustaan. Yksi auttoi asunnon löytämisessä erään syksyisen ja pimeän juoksulenkin päätteeksi, ja naapureita meistä sitten tulikin, ylä- ja alakerran akat, elämän kolhineita tahtonaisia. Tukea ja apua on tarjolla aina, edelleen.

Nämä naiset, vahvat ja elämää nähneet, kannattelivat ja juoksuttivat minua puoli vuotta ja näkivät, kuinka minusta kasvoi itsenäinen ja vapaa nainen. Terapiaa parhaimmillaan. Heille sain puolueettomasti purkaa kaiken ikävän ja kipeän sisältäni, he eivät olleet sidoksissa menneisyyteeni, he tunsivat minut juuri siinä hetkessä. Kilometrejä tuli taivallettua satoja, kunto koheni, paino putosi ja mieli keveni. Uskon, että jokainen ryhmässä sai muilta naisilta jotakin, energiaa, näkökulmaa elämään, seuraa.

Tämä arvokas puolivuotinen elämässä tuli tänään mieleeni, kun oltiin jälleen kerran lenkillä yhden näistä naisista kanssa. Heti kun tavattiin, aloitin kaikkien elämän epäkohtien purnaamisen ja sitä jatkuin reilun tunnin. Ja hän kuuntelee, kuin nainen. Joskus minä kuuntelen ja potkin persauksille, jos hänellä on komplekseja. Näin se toimii.

Osa naisista jäi pysyvästi elämääni, ystäviksi. Enää ei tarvita raskaan sarjan terapiaa, nyt nauretaan epävarmuuksille, ulkonäkökomplekseille, puidaan työasiat ja lasten saavutukset. Kokemuksia jaetaan edelleen ja vertaistukea löytyy moneen asiaan. Tässä seurassa saa myös itkeä, valittaa ja olla surkea. Voidaan reissata, koluta kirpputoreja, käydä autokaupoilla. Joskus voi jopa lainata toisen aviomiestä, kun se toinen ei itse jaksa lähteä kulttuuririentoihin.

Elämässä pääsee eteenpäin opetellemalla uutta, heittäytymällä uusiin tilanteisiin, haastamalla itsensä ja kohtaamalla avoimin mielin uusia ihmisiä. Elämä on...

Miksi niin harvoilla tieto, elämänkokemus
ja viisaus yhdistyy harmoniseksi, lämpimäksi
persoonallisuudeksi? Sellaisen kohdatessani
lämmittelen salaa hänen valossaan, ja illalla
olen iloinen hyvästä päivästä.

Marjatta Viikilä

Sinkkunaisen ongelmia: Osa 1

Olen viime aikoina jostain syystä alkanut ajatella, että koska olen sinkku ja nainen, joka toivoo uuden kumppanin löytymisen ihmettä, pitäisi minun näyttää hyvältä aina. Siis AINA. Ja tämä se on siskot raskasta puuhaa.

Tämän ajatusmaailman alkeet istutti alle kouluikäisinä minuun ja siskooni äitimme, joka aina painotti, että alusvaatteiden pitää olla ehjät ja puhtaat, koska koskaan et tiedä, jos vaikka joudut lääkäriin ja pitää riisua. Näin aikuisen naisen logiikalla niin yllättävän lääkärireissun osuessa kohdalle, ettei vaatteita ehtisi vaihtaa, tuskin ensimmäisenä murheena olisi alusvaatteiden tila. Oppi meni kuitenkin perille. Tämä pätee pukeutumiseen ylipäätään.

Naisten lehdissä kerrotaan, kuinka rakkaus löytyi ihan sattumalta kuntosalilta, jossa salaa vilkuiltiin toisiaan tai ravintolaillan jälkeen taksitolpalta. Toiset törmäävät romanttisesti lasten harrastusten ohessa jalkapallokentän laidalla tai lomareissulla Italialaisen piazzan kahvilassa. Get real! Minä tiedän tasan yhden yli 30-vuotiaan ihmisen, joka löysi miehen kuntosalilta, mutta muutenhan nuo miehet löydetään työpaikoilta tai netistä tai sitten ne ovat jo entuudestaan tuttuja. Joka tapauksessa, yritän uhmata tätä tosiasiaa ja elättelen haavekuvaa tilanteesta, jossa joku hurmaava mies pysäyttää minut kadulla ja pyytää kahville. Ah, niin romanttista!

Kerron esimerkin hurmaavalta näyttämisen haastavuudesta. Eilen, kun olin koko päivän istunut kotona sairaan lapsen seurana,  tehden etätöitä vähääkään välittämättä miltä näytän, tukka pystyssä (koska tein radikaalivirheen ja menin nukkumaan hiukset märkinä) ja ilman meikkiä, virttyneessä mekossa, huomaan, että maito on loppunut. Koska maito on loppunut, on pakko lähteä kauppaan. Ilman maitokahvia ei ole elämää.  Koska ilman maitokahvia ei ole elämää, on lähdettävä kauppaan, joka tarkoittaa peilin eteen astumista.

Vilkaisu peiliin. Ohut, piikkisuora, nopeasti ja näppärästi rasvoittuva tukka on vedetty hiuspannalla taakse, takaraivolla pyörteet pitävät huolen päänahan kuultamisesta suortuvien alta, lopun sojottaessa itään tai länteen, sekä osittain kaakkoon. Ei meikkiä, talvenkalpea iho, isohko hormonifinni leuassa´, tummat renkaat silmien alla valvomisesta. Pikainen tilanneanalyysi tilanteen pelastamiseksi, ei mahdollinen.

Koska en ilmeisesti ole vielä tarpeeksi kauan ollut näillä niin sanotuilla vapailla markkinoilla, en lähde totaalioperaatioon, eli suihkun kautta tukka föönattuna ja huolettomassa kampauksessa, kevyesti meikattuna liikenteeseen, vaan päädyn tekemään vain välttämättömimmän. Puen neuletakin sen virttyneen mekon päälle, yritän kiristää hiukset kahdelle saparonykerölle niskaan (tukka on niin lyhyt, että kaiken pelastavasta ponnarista voi vain haaveilla) ja sudin ripsiväriä ripsiin. Ripsiväri on elämäni rakkaus. Ymmärsin tämän suhteen ainutlaatuisuuden jo 11-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan. Ripsiväri pelastaa aina. Ihmeaine. Mietin, että huonomminkin voisi olla ja lähden lähikauppaan, rohkeasti kävellen.

Lohduttaudun ajatuksella, että jos joku mies nyt katsoisi perään, niin ainakin olisi tositarkoituksella kiinnostunut ja vielä enemmän huojentaa ajatus, että parempi itse asiassa olisi, ettei kotikylillä kukaan perään katsoisi. Turhan pienet piirit. Kukaan ei katso, kaupassa on vain pari mummoa, minä ja naapurin alkoholisoitunut herra, jolla on tiukka rooli taloyhtiön pihavahtina ja yleisenä tiedonvälittäjänä. Tähän ei tarvitse vaikutusta tehdä, kantaa joka tapauksessa huomaavaisesti kukkia oven taakse jouluisin ja syntymäpäivänä.

Kauppareissussa oli hyvätkin puolensa. Ben&Jerry's nollaa tilanteen. Se mitä ripsiväri ei korjaa, vahvasti suklainen jäätelö tekee sen kyllä. Illalla saan maitokahvini, olen onnellisen ongelmaton ainakin huomiseen saakka.

Seikkailua sinkkumaailmassa...

En pidä sanasta sinkku, mutta onko sille järkevää vastinetta? Kuinka kauan voi käyttää sanaa eronnut, jota itsestäni käytän kuvaamaan elämäntilannettani...? Sinkku, eronnut, karannut, kuinka vaan, vapailla markkinoilla ollaan ja koska tämä on ainutlaatuista aikaa elämässäni, on siihen syvennyttävä huolella ja onhan tätä riemua havainnoista jaettava muillekin.

Kaksi ja puoli vuotta tätä "sinkkuelämää" eläneenä, on pakko avautua aiheesta nettideittailu. On tullut kokeiltua, koska monet kokeneemmat vannovat tämän ihanuuden nimiin. Hauskaahan siellä loputtomassa kasvojen meressä on "saalista" katsella, mutta asia, joka jaksaa naurattaa ja hämmästyttää on miesten itsestään laatimat esittelyprofiilit. Siis jos sellaisen ylipäätään on jaksanut raapaista kasaan. Kohderyhmällä 30-47 vuotta on eteen tullut seuraavanlaisia helmiä:

1. "Hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää..."
2. "Sinustako pallo jalkaani...?"
3. "Haluttu uros nyt vapailla markkinoilla"
4. "Etsin naista max 75 vuotta"
5. "186 cm"
6 "Hiljainen, 176 cm"
7. "muuten ei hirveetä väliä mutta koira olis kiva jos olis"
8. "I'd like to meet warm woman for marriage."


Miehet... Annan pari vihjettä riemukkaampaan ja tuloksellisempaan deittailuun.

Kohdan 1 positiivisuus suorastaan hyökkää silmille ja tuon ilopillerin kanssa olisi epäilemättä ratkiriemukasta viillellä kahdestaan ranteita auki.

Entäpä herra numero 2. Kukapa ei haluaisi tuntea olevansa pallo kumppaninsa jalassa... Riippakivi, rasite, pitkään viitekorkoon sidottu tekijä... Nämä ovat synonyymeja tuolle pallolle.

Kolmosen profiilin olemassaoloa hämmästelen syvästi, hänhän on kuitenkin haluttu uros, niin miten moinen aarre on lipsahtanut jonkun onnettoman naisen kätösistä näille kuumille markkinoille.

Seuraavat kolme kohtaa ovat melko tyhjentäviä. Jos profiilissa, joka on tietysti ilman valokuvaa,  on  teksti "186 cm" tai "hiljainen, 176 cm", niin voin vannoa teille miehet, ettei yhdelläkään naisella ole tarvittavaa sissihenkeä kaivamaan tällaisesta miehestä esiin mitään, siis ei yhtään mitään muutakaan tietoa. Ja tuo "hiukan" vanhemman puuman metsästäjä... Mies oli siis 29-vuotias, aika kevyillä kriteereillä mennään. ;)

Kohta 7, tarvitseeko tuota edes kommentoida... Kennelistä saa koiria.

Ja sokerina pohjalla Mr. 8 päiväntasaajan eteläpuolelta. Suoraan asiaan, rakastan sinua jo nyt, mennäänkö naimisiin?

Kaikkien nettideittaavien miesten puolustukseksi on sanottava, että onhan siellä seassa nerokkaita, nokkelia ja vitsikkäitäkin tapauksia, miehiä, joilla on sana hallussa ja niitä, jotka ovat suomalaisessa suoruudessaan suorastaan hellyyttäviä.

Jatkan tutkimustani, jospa sieltä helmien seasta löytyisi yksi todellinen näkinkenkä. ;)