Joskus tässä kummallisessa maailmassa, elämään tupsahtaa ihminen, jonka ilmestymistä et edes ehkä heti huomaa tai sitten hän tulee kuin pyörremyrsky sekoittaen koko tasapainosi. Tämä ihminen on hetken aikaa, lyhyen tai vähän pidemmän hetken, erittäin näkyvässä tai tuntuvassa roolissa elämässäsi. Sitten hän taas pikkuhiljaa huomaamatta tai täydessä vauhdissa junan kyydistä hypäten katoaa elämästäsi.
Näillä henkilöillä on elämässä tarkoitus, jota ei ehkä heti tiedä. He tulevat, koska heidän olemassa olonsa on juuri sillä hetkellä tärkeää, eikä heidän ole tarkoituskaan jäädä. He eivät ole niitä, joista saat ikuisen ystävän tai puolison, he ovat opettamassa elämää, paikkaamassa särkynyttä sydäntä, näyttämässä miten vahvasti voi tuntea tai tuomassa iloa. He saattavat olla pelastusrenkaita, jotka lohduttavat, kun olet niin surullinen, ettet enää jaksa hymyillä. He patistavat liikkeelle silloin, kun haluat kaivautua täkkien alle ja jäädä sinne. He ajattelevat sinusta kauniisti silloin, kun kukaan muu ei niin tee.
Minun elämässäni vieraili juuri tällainen ihminen. Hän ilmestyi silloin, kun sitä eniten kaipasin ja tarvitsin ja lähti pois, kun oli saanut minut taas ehjäksi.
Luopuminen tällaisesta ihmisestä on katkeran suloista. Tietää, että näin on hyvä, silti haluaisi omistaa ikuisesti. Ymmärtää, että elämä ei aina anna sitä, mitä itse juuri siinä kohtaa kuvittelee itselleen parhaaksi vaihtoehdoksi, vaan odottaminen palkitaan myöhemmin.
Minä toivon tälle minun ihmiselleni parasta mahdollista elämää ja ehkä minä saan olla tällainen ihminen jollekin toiselle joskus. Ehkä jo olinkin. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti